Huomio - tärkeä tai sitten ei - ilmiöpohajaiseen oppimiseen liittyen. Taustaksi lainaus wikipediasta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmi%C3%B6pohjainen_oppiminen:
Ilmiöpohjaisessa opetuksessa ja opiskelussa oppimisen lähtökohtana ovat kokonaisvaltaiset, todellisen maailman ilmiöt. Ilmiöitä tarkastellaan kokonaisina, aidossa kontekstissa, ja niihin liittyviä tietoja ja taitoja opetellaan oppiainerajat ylittäen. Lähtökohta poikkeaa perinteisestä oppiainejakoista koulukulttuurista, jossa usein opeteltavat asiat on hajotettu suhteellisen pieniksi ja irrallisiksi palasiksi (dekontekstualisointi). Ilmiöpohjaisuus on vuonna 2008 noussut termi, joka tarkoittaa pitkälti samaa kuin horisontaalinen eheyttäminen 1980-luvulta alkaen.
Ilmiöpohjaisessa oppimisessa edetään tyypillisesti ongelmalähtöisen oppimisen menetelmän seitsemän askeleen mukaisesti. Nämä askeleet ovat:
Nämä huomiot eivät kuitenkaan vielä ratkaise ensimmäisen asteen määrittelyongelmaa siitä, mitä "ilmiöt" ovat? Kysymys "ilmiön" olemuksesta ja määritelmästä on yhtäältä metafyysinen ja toisaalta epistemologinen. Tämä merkitsee sitä, että kysymys ilmiön olemuksesta on sama kuin kysymys todellisuuden luonteesta ja todellisuuden tuntemisen mahdollisuuksista ja edellytyksistä. Nämä filosofiset peruskysymykset ovat tietysti "ikuisia kysymyksiä", joita ei voida ratkaista minkään tiedon pohjalta, mutta jotka on yhtäkaikki ratkaistava jonkinlaisella tulkinnalla. Tärkeän tästä asiasta tekee se, että jos tulkinnallista elementtiä ei tunnisteta ja suhteuteta muihin vaihtoehtoihin, ei ilmiöpohjaisen oppimisen avullla välttämättä tuoteta ymmärrystä vaan luuloa. Tosin luulokin on parempaa kuin niin sanottu tieto, jos se on itse tuotettua eikä ulkoaopeteltua. Näm haasteet voidaan kääntää voimavaraksi, jos a) prosessi johtaa myös tietoisuuteen prosessin luonteesta ja b) luodaan edellityksiä sillä, että oppilaiden kyky sanoittaa/kuvata "ilmiötä" rikastuu, risteytyy, ristiinvalottuu asiaankuuluvien olemassaolovien tieteellisten ja filosofisten jäsennysten kanssa.
Tuskin sanoin tässä mitään sellaista, mitä jokainen asiaa tunteva ei jo tietäisi, mutta harjoitin tässä itsekin ilmiöpohjaista oppimista lähtien liikkeelle sanasta "ilmiöpohjaisuus" ja risteytin sitä filosofisen käsitteistön kanssa ja näin tehdessäni tunsin ymmärtäväni jotakin. Meillä kaikilla on lupa keksiä ihan itse kaikkea sellaista, mitä muutkin ovat jo keksineet, ja tuntea siitä oivaltamisen iloa. Juuri oivaltamisen iloa esiintyyy runsaana ilmiöpohjaisen oppimisen piirissä. Mistä se syntyy? Mielestäni se syntyy osittaisesta kontrolllin menetyksestä, kielellisen, emotionaalisen, visuaalisen assosiaatiokyvyn muuttaessa sosiaalista/rationaalista järjestystä.
Ilmiöpohjaiseen oppimiseen liittyvä verkosto:
http://ilmiopohjaisuus.ning.com/
Ilmiöpohjaisessa opetuksessa ja opiskelussa oppimisen lähtökohtana ovat kokonaisvaltaiset, todellisen maailman ilmiöt. Ilmiöitä tarkastellaan kokonaisina, aidossa kontekstissa, ja niihin liittyviä tietoja ja taitoja opetellaan oppiainerajat ylittäen. Lähtökohta poikkeaa perinteisestä oppiainejakoista koulukulttuurista, jossa usein opeteltavat asiat on hajotettu suhteellisen pieniksi ja irrallisiksi palasiksi (dekontekstualisointi). Ilmiöpohjaisuus on vuonna 2008 noussut termi, joka tarkoittaa pitkälti samaa kuin horisontaalinen eheyttäminen 1980-luvulta alkaen.
Ilmiöpohjaisessa oppimisessa edetään tyypillisesti ongelmalähtöisen oppimisen menetelmän seitsemän askeleen mukaisesti. Nämä askeleet ovat:
- käsitteiden selventäminen
- ongelman määrittäminen
- aivoriihi
- ongelman analysointi
- oppimistavoitteiden muodostaminen
- itseopiskelu
- purku ja arviointi
Nämä huomiot eivät kuitenkaan vielä ratkaise ensimmäisen asteen määrittelyongelmaa siitä, mitä "ilmiöt" ovat? Kysymys "ilmiön" olemuksesta ja määritelmästä on yhtäältä metafyysinen ja toisaalta epistemologinen. Tämä merkitsee sitä, että kysymys ilmiön olemuksesta on sama kuin kysymys todellisuuden luonteesta ja todellisuuden tuntemisen mahdollisuuksista ja edellytyksistä. Nämä filosofiset peruskysymykset ovat tietysti "ikuisia kysymyksiä", joita ei voida ratkaista minkään tiedon pohjalta, mutta jotka on yhtäkaikki ratkaistava jonkinlaisella tulkinnalla. Tärkeän tästä asiasta tekee se, että jos tulkinnallista elementtiä ei tunnisteta ja suhteuteta muihin vaihtoehtoihin, ei ilmiöpohjaisen oppimisen avullla välttämättä tuoteta ymmärrystä vaan luuloa. Tosin luulokin on parempaa kuin niin sanottu tieto, jos se on itse tuotettua eikä ulkoaopeteltua. Näm haasteet voidaan kääntää voimavaraksi, jos a) prosessi johtaa myös tietoisuuteen prosessin luonteesta ja b) luodaan edellityksiä sillä, että oppilaiden kyky sanoittaa/kuvata "ilmiötä" rikastuu, risteytyy, ristiinvalottuu asiaankuuluvien olemassaolovien tieteellisten ja filosofisten jäsennysten kanssa.
Tuskin sanoin tässä mitään sellaista, mitä jokainen asiaa tunteva ei jo tietäisi, mutta harjoitin tässä itsekin ilmiöpohjaista oppimista lähtien liikkeelle sanasta "ilmiöpohjaisuus" ja risteytin sitä filosofisen käsitteistön kanssa ja näin tehdessäni tunsin ymmärtäväni jotakin. Meillä kaikilla on lupa keksiä ihan itse kaikkea sellaista, mitä muutkin ovat jo keksineet, ja tuntea siitä oivaltamisen iloa. Juuri oivaltamisen iloa esiintyyy runsaana ilmiöpohjaisen oppimisen piirissä. Mistä se syntyy? Mielestäni se syntyy osittaisesta kontrolllin menetyksestä, kielellisen, emotionaalisen, visuaalisen assosiaatiokyvyn muuttaessa sosiaalista/rationaalista järjestystä.
Ilmiöpohjaiseen oppimiseen liittyvä verkosto:
http://ilmiopohjaisuus.ning.com/
